Tulee vähän olo ”Mistä alkaisin tämän kertomuksen…..” Yhdessä yössä verkko-opettajaksi oikeasti. Mikä on Zoom, tuttuja entuudestaan vain Skype ja WhatsApp, tästä lähdettiin googlaamaan. Ei mennyt kauaa, kun sähköpostiin alkoi ihanat kollegat ympäri Vamkia laittamaan ohjeita ja vinkkejä.

Voin myöntää aluksia pelotti, suututti ja jopa itketti. Ensimmäinen Zoom-kutsu opiskelijaryhmän kalenteriin sekä sähköpostiin ja aamua odottamaan. Sitä ennen luentojen päivitys, kokeilut, VPN välillä lakkasi toimimasta voi itku...-> portaalin kautta sitten ladattiin aineistoja. Kyllä voi sanoa, että jännitti ja pelotti. Toimiiko tekniikka, osaanko, pääsevätkö kaikki opiskelijat alustalle edellisiltaisen lähettämäni ohjeen perusteella.

Aamulla minulle klo 06.00 aikaan kirkastui; tämä on oikeasti lab-harjoitus, kuinka vedän ja saan opiskelijat mukaan harjoittelemaan?

Demo-välineistö oli koululla, joten ei muuta kuin lasten leikkitavaroita kaivamaan. Onneksi aiheena oli vitaalitoimintojen mittaamiset, joihin moniin riittää pelkkä katselu ja käsin tunnustelu.

Kello 8.00 keskiviikko aamu koitti ja pikkuhiljaa osanottajia alkoi ilmestymään meetingiin. Kello 8.15 paikalla 20 opiskelijaa siis kaikki jipii! Kaikille meille uusi ja ensimmäinen kokemus.

Voin sanoa, että tilanne oli haastava. Kotona kolme kouluikäistä lasta huutelevat kysymyksiä, kysyvät saako koiran kanssa mennä ulos ym. Onneksi turvana yläkerrassa insinööri mies, joka myös etäkotikonttorilla. Jotenkin turva kuitenkin, jos tekniikka pettää, tosin Zoomi hänelle myös täysin uusi kokemus. Toisaalta oli kivaakin, kun toisillemme lähettelimme Zoom kutsuja ja sain katso miltä mikäkin näyttää osallistujan koneelta.

Opiskelijat olivat valtavan ihania. Tämä toimii. Opiskelijat kyselivät ja olivat aktiivisia. 3,5 h jälkeen olin rättiväsynyt, mutta onnellinen. Teknisiä ongelmia ilmeni esim. en osannut laittaa opetusvideoissa ääntä niin, että opiskelijat olisivat sen kuulleet. Mutta nyt olen senkin ongelman selättänyt! Nyt kuuluu opetusvideoiden äänikin, ettei minun tarvitse niitä Dubata omalle äänelleni. Opiskelijat kiittivät tunneista ja toivoivat, että vedämme joka lähitunnin plus lab tunnit Zoomissa.

Onnistuu vastasin.

Onnistumisen ja onnellisuuden kuplassa ei edes äidin kotirooliin putoaminen tuntunut kamalalta, "äiti mitä me syödään tänään". Ruoka pöytään. Sähköpostin, tietokoneen päivystäminen ja kokoukseen osallistuminen tuntuivat luontevilta ja samalla ruuanlaitto puuhia. Tämä multitasking kun me opet taidetaan. En uskonut tässä käyvän näin. Näinkin voi tehdä työtä mietin hymyssä suin kun laitoin napit korville koiran remmiin la lähdin ulos ulkoilemaan auringon paisteeseen. Välillä pysähtyen ja sähköposteihin ja puheluihin vastaillen.

Koko VAMKin kolleegat ovat olleet ihania ja kannustavia. Ollaan samassa veneessä ja samoissa ongelmissa.

Omat lähikollegat myös tsempanneet ja tarjonneet apua. Opiskelijoita ja kollegoita tosin valtava ikävä sen verran sosiaalinen ihminen olen. Mutta nyt läheisyys ja välittäminen tapahtuu täällä erilaisten viestimien välityksellä kun fyysinen läheisyys on nyt mahdotonta. Jokaisena aamuna olen lähettänyt kollegoille tsemppiviestin ja toivottanut hyvää päivää ja kertonut isosta ikävästä, mutta vielä me nähdään. Itse hymyilen jokaiselle lenkillä vastaan tulevalle ihmiselle hymy ei tartuta mutta tarttuu näin uskon ja toivon. Ei vaivuta synkkyyteen vaikka uutta ja haasteellista historiallista tilannetta olemme elämässä ja todistamassa.

Elämä muuttuu, VAMK muuttuu ja muutos tuo aina hyvää ja uutta tullessaan.

Terkuin Teija kotikonttorista
seurana kolme lasta, insinööri mies sekä kaksi villakoiraa

 

Julkaistu 06.04.2020.

Takaisin